HISTORIA - SODAN JÄLKEISET VUODET (1945-1952)


Sodan päätyttyä vuoden 1944 loppupuolella Tuiskun toiminta vilkastui melkoisesti. Naisten ja tyttöjen voimisteluharjoituksia oli kerran viikossa, mutta miehet ja pojat harjoittelivat kaksi kertaa viikossa. Toiminnan jarruna oli edelleen harjoituspaikkojen puute. Urheilukenttää kaivattiin, samoin lämmintä salia talvella. Työväentalo oli erittäin kylmä, sisällä oli pakkastakin, mutta kyllä siellä hienkin sai pintaan. Jumpan jälkeen oli kuitenkin kova kiire kotiin vaatteita vaihtamaan, ettei kylmettäisi itseään. Työväentalon lisäksi voimisteluharjoituksia alettiin pitää myös koulun yhdessä luokassa, vaikka se olikin aivan liian ahdas.
Urheilukenttäasia otettiin jälleen esille. Tuisku kutsui koolle kaikkien harjunpääläisten yhdistysten ja järjestöjen sekä kansakoulun johtokunnan edustajat. Tämä kokous päätti lähettää kirjelmän kunnanvaltuustolle urheilukentän saamiseksi kylään. Asiaa pidettiin tämänkin jälkeen vireillä aktiivisesti ja kirjeitä läheteltiin kunnan eri elimille. Muun muassa kesällä 1952 lähetettiin kirjelmä, jossa vaadittiin kuntaa ostamaan sille tarjottu maa-alue urheilukenttää varten. Tämän kirjelmän allekirjoitti 125 aikuista harjunpääläistä henkilöä ja se tuottikin tulosta, kenttä saatiin muutaman vuoden kuluttua. Kuten myöhemminkin olemme useasti huomanneet, kunnan suhtautuminen Harjunpäähän oli jo tuolloin hieman nihkeää.
Kilpailutoimintakin oli melko vilkasta, vaikka yleisurheilua jouduttiin harrastamaan missä milloinkin. Suosituimmat lajit olivatkin aivan kuin luonnostaan hiihto ja maastojuoksu, sillä vaihtelevia maastojahan Harjunpäästä kyllä löytyy. Esimerkiksi vuoden 1945 jäsentenvälisiin hiihtokilpailuihin osallistui 57 jäsentä. Saman vuoden maastojuoksukilpailut olivat myös suositut. Seuraavana vuonna eräissä maastojuoksuissa oli mukana jo 40 jäsentä. Tuisku järjesti myös omia henkisiä kilpailuja, joissa lajeina olivat ainakin piirustus, laulu sekä runonkirjoitus ja -lausunta. Seuran jäseniä kävi myös muualla järjestetyissä kilpailuissa ahkerasti ja suurella joukolla, kuten maininta vuodelta 1945 osoittaa: "Friitalassa II aluejärjestön hiihtokilpailuissa kävi pari hevoskuormaa osanottajia." Myös piirinmestaruushiihtoihin osallistuttiin niin Eurassa kuin Noormarkussa ja Keikyässäkin. Vuonna 1945 Archie Helinistä tulikin piirin hiihtomestari alle 16-vuotiaiden sarjassa. Tämän lisäksi ainakin vuonna 1949 tuiskulaiset saavuttivat pm-mitaleja hiihdossa. Eurassa majapaikkaan mentiin yli joen. Sillalla Arvo Mannila liukastui ja hänen suksipakettinsa putosi sulaan virtaan. Toimelias porukka sai kuitenkin pelastettua sukset joesta ja Arvokin pääsi hiihtämään. Kaikenlaisia vastuksia siis hiihtäjäkin joutuu kohtaamaan ennen kuin pääsee edes kilpailuihin.
Tuiskun paras saavutus hiihdossa oli kuitenkin Pekka Raitaniemen 6. sija Nokian kansainvälisissä kilpailuissa vuonna 1946 alle 21-vuotiaiden 15 kilometrillä. Hyvien menestystensä ansiosta Raitaniemi pääsi II-luokan hiihtäjäksi. Myös yleisurheilusta tuli hyviä sijoituksia. Esimerkiksi vuonna 1947 Rauno Peltonen voitti aluejärjestön mestaruuden 13-vuotiaiden 60 metrillä ja vuonna 1948 11-vuotiaiden viestijoukkue sijoittui toiseksi 4x100 m:llä samoin aluejärjestön kisoissa.
Vuonna 1948 Tuisku sai järjestettäväkseen muun muassa kaksipäiväiset piirin hiihtomestaruuskilpailut, joihin osallistui paljon hiihtäjiä eri puolilta Satakuntaa. Pitkämatkaisimmille osanottajille järjestettiin majoitus jäsenten koteihin. Työväentalo oli tuolloin kilpailujen keskuspaikka. Siellä ei tietenkään ollut pesumahdollisuuksia, mutta kilpailijoiden käyttöön hankittiin useita yksityisiä saunoja kummaksikin päiväksi. Muutenkin kilpailijoiden viihtyvyydestä pidettiin hyvää huolta. Lauantai-iltana järjestettiin kisatanssit ja vielä sunnuntaina päivätanssit kisojen päättäjäisiksi. Vuonna 1950 järjestettiin aluejärjestön hiihtokilpailut, joihin osallistui lähes 150 hiihtäjää. Samoin vuonna 1951 Tuisku järjesti piirin hiihtokisat Harjunpäässä.
Tuiskun omissa kilpailuissa ladut eivät välttämättä aina olleet kovin hyvin merkittyjä. Joskus sattui pieniä eksymisiä ja oikomisiakin. Kerran Raitaniemen Leeviä odoteltiin kauan maaliin. Häntä käytiin jo etsimässäkin, mutta ei vain löytynyt. Muut kilpailijat olivat jo ehtineet lähteä kotiin, kun hän vihdoin saapui maaliin. Leevihän oli tunnetusti hyvä hiihtäjä, joten toimitsijat ihmettelivät, missä hän oli viipynyt. Selitykseksi hän kertoi, että oli tullut nälkä ja hänen täytyi käydä kotona syömässä jaksaakseen maaliin asti.
Myös uusia lajeja kokeiltiin. Ainakin nyrkkeily ja paini kiinnostivat tuon ajan nuoria. Niinpä nyrkkeilykehäkin tehtiin vuonna 1947 työväentalon salin nurkkaan. Oikein oma kehätoimikuntakin piti nimetä hoitamaan sitä. Toimikunnan tehtävänä oli lisäksi purkaa kehä aina iltamien ja tanssien ajaksi sekä tietenkin myös pystyttää se uudelleen. Seuran ensimmäiset kaksi nyrkkeilyhanskaparia hankittiin vaihtokaupalla. Hanskat saatiin, kun vastineeksi annettiin kolme lampaan raakanahkaa. Nahat hankittiin osittain lahjoitusvaroilla. Ensimmäistä painimattoa rahoitettiin vuonna 1949 arpajaisten avulla. Myös telinevoimistelua ja painonnostoa harrastettiin työväentalolla. Voimistelurenkaat teki eräs jäsen pimeästi Konepajalla ja joutui myös salakuljettamaan ne ulos tehtaan portista. Ensimmäiset painot ostettiin vuonna 1951. Suunnistustakin kokeiltiin ja opeteltiin, järjestettiinpä marraskuussa 1950 jopa omat yösuunnistuskilpailutkin, joihin osallistui viisi 2-henkistä ryhmää.
Ensimmäinen varsinainen oma leiri järjestettiin elokuussa 1948 Haistilassa Ylisen tilalla. Leiri kesti kymmenen päivää ja sille osallistui 27 nuorta. Nuoret hankkivat leirimaksunsa jätepaperia keräämällä. Tuiskulla on siis pitkät paperinkeräysperinteet, jotka jatkuvat edelleenkin. Tällä ensimmäisellä leirillä yksi leiriläinen moitti erästä rouva Pykilän valmistamaa ateriaa. Tästä kokki pahastui niin, että lupasi lähteä heti kotiin. Muut leiriläiset veivät kyseisen pojan kokin luo pyytämään anteeksi, että oli aiheettomasti moittinut ruokaa huonoksi. Tämä pelasti vaikean tilanteen ja kokki jäi leirille.
Koska toiminta oli vilkasta, täytyi myös ohjaajia kouluttaa. Kurssit järjestettiin tällöin usein työpäivinä. Seura maksoikin päivärahaa menetetyltä työpäivältä 100 markkaa miehille ja 75 markkaa naisille. Tämän vuoksi koulutuskustannukset muodostuivatkin seuralle erittäin suuriksi. Lisäksi kursseille lähtijöillä oli useasti vaikeuksia saada vapaata työnantajaltaan.
Varoja toiminnan rahoittamiseksi hankittiin edelleen tanssien järjestämisellä. Niitä pidettiin useita vuoden aikana, esimerkiksi vuoden 1947 elokuun lopussa järjestettiin Ilotulitus-karnevaalit työväentalossa. Näiden juhlien vetonauloina olivat siis ilotulitus, jäätelöbaari, värivalot ja tietenkin Pelimannipojat, myös naisille oli varattu puoli tuntia. Joskus tanssit järjestettiin jopa Noormarkussakin. Ohjelmallisia iltamia ei kuitenkaan tällöin pystytty järjestämään, ainakaan joka vuosi. Tämä nähtiin selvänä puutteena, sillä ne olisivat olleet "seuran työn näytteitä suurelle yleisölle", kuten silloinen sihteeri asian ilmaisi. Arpojen myyntikin tuotti tuolloin erittäin hyvin. Esimerkiksi vuonna 1945 TUL:n arpoja myytiin 1323 kappaletta ja niistä kertyi seuralle tuloja 6531 markkaa. Varainhankinta tuotti tällöin siis melko hyvin, vaikka valtiokin tuli osingoille. Se rokotti Tuiskun rahavaroja ottamalla vuoden 1946 alussa rahanvaihdon yhteydessä pakkolainaa 1500 markkaa eli osasi se valtio jo silloin kiristää köyhien ennestäänkin kireällä ollutta vyötä. Vuonna 1949 Tuisku sai luvan toimia veikkausasiamiehenä. Tästä tulikin uusi varojen hankkimislähde. Tätä toimintaa kesti aina vuoden 1994 kevääseen asti eli kunnes veikkaus siirtyi kaikilta osin "on line” -aikaan. Veikkauksen arpojen myynti lopetettiin vielä saman vuoden lopussa.
Jos oli rahatilanne sotien jälkeen vaikea urheiluseuroilla, niin sitä se oli myös yksityisillä henkilöillä. Silloin olivat niin vaatteet kuin myös ruoka sananmukaisesti kortilla. Esimerkiksi uuden voimistelupuvun sai lunastaa vaatetuskortilla, joka sisälsi 70 pistettä. Mutta kyllä uudet puvutkin tarvittiin, sillä tulossa olivat siihen mennessä Pohjoismaiden suurimmat juhlat eli TUL:n III Liittojuhlat vuonna 1946. Näihin kisoihin osallistui 24 tuiskulaistakin. Jos siis Tuisku keräsi omalla tahollaan varoja liittojuhlamatkakassaan, niin myös liitto keräsi materiaaliapua juhlia varten. Se pani pystyyn rautanaulakeräyksen. Tuiskulaisistakin jokaisen juhliin osallistuvan oli luovutettava yksi 5-tuumainen naula.
Liittojuhlavuoden talousarviossa menojen osuus oli 48400 markkaa, josta juhlien osuus oli peräti 35000 markkaa. Onneksi myös kunta jakoi sinä vuonna ensimmäisen kerran urheiluseuroille toiminta-avustuksia. Tuisku sai tästä potista 5500 markkaa ja lisäksi 4468 markkaa kunnan käyttövaroista liittojuhlien kulujen peittämiseen.
Kuri ja seuran maine olivat tähän aikaan erittäin tärkeitä asioita. Esimerkiksi johtokunnan kokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1945 löytyy seuraavanlainen maininta: "Päätettiin antaa Aate Narvankoskelle ankara varoitus juopuneena räyhäämisestä iltamapaikalla, joka huipentui puukon heiluttamiseen SNS:n iltamassa 7.4.45. Mainittu käytös on omiaan halventamaan seuran mainetta. Varoituskirjelmän esittävät H. Hällström ja I. Stenfors." Varoitus annettiin siis kirjallisena ja se vietiin henkilökohtaisesti perille.

 

 
© Harjunpään Tuisku ry   -   2004 - 2012   |   Sivujen toteutus